Aloitus

Hyvää huomenta. Minulla on tylsää ja muistin, että uhkailin tässä aika kauan sitten Ranmothin kanssa, että alkaisimme sählätä yhteisblogia, joka käsittelisi mitäs muutakaan kuin syvällisiä uskonnollisia teemoja ja olemassaolon yleistä mietiskelyä diskordianistin ja... (ööh, Moth, mikä sinä olet? ;P) näkökulmista. Niinpä tulin tässä kaksi minuuttia sitten siihen tulokseen notta nytpä potkaistaan projekti käyntiin, tai ainakin minä potkaisen.

Omasta uskonnollisesta taustastani voisin sanoa muutaman sanasen tähän alkuun, tuo toinen goblini esittäytyy mahdollisesti sitten kun jaksaa.

Pienenpienenä knääpiönä, melkein kauan kauan sitten ja kaukaisessa galaksissa yritin kovasti olla kristitty. Minut on kastettu luterilaiseen kirkkoon, mutta perheemme ei missään nimessä ollut oikeasti uskonnollinen; isä oli kirkosta eronnut, äitikin lähinnä toisinaan pisti meidät kuuntelemaan joululauluja kirkossa. Vaikuttava tekijä luultavasti oli isoäitini jännine iltarukouksineen ja ylipäänsä kiinnostukseni kaikkeen yliluonnolliseen - olisin minä halunnut keijuihinkin uskoa, mutta Jumala kuulosti ehkä järkevämmältä, tiedä sitten miksi.

Joka tapauksessa, vaikka uteliaisuus kasvoi ennen pitkää syvällisemmäksi merkityksen kaipuuksi ja kristinusko olisi ehkä voinut vastata tähän, en oikein onnistunut ylläpitämään uskoani. En voinut kuitata niitä aukkoja Jobin tapaan toteamalla, että kaikkea ei nyt vaan voi ymmärtää, kyllä se kosminen taustasäteilykin pistettiin sinne vain Jumalan harhautukseksi, että vääräoppiset uskoisivat johonkin alkuräjähdykseen.
Tästä luisuin sitten ennen pitkää etsikkoaikaan, joka kesti ehkä kolme, neljä vuotta. Sen aikana koetin löytää jonkun paremman uskonnon ja palasin välillä tuttujen tulien ääreenkin, mutta mikään ei oikein vaikuttanut oikealta. Buddhalaisuus esimerkiksi oli toki hieno ajatusmaailma, mutta ei se minun omani ollut. Satanismi, wicca ja thelema päätyivät kyllä novellieni rakennusaineeksi, mutta uskonnoksi niistä ei ollut. Ásatrú oli hieno ja muutenkin tyylikäs, mutta se oli jälleen hieman kaukana näkemyksestäni.
Jumaliin en tässä vaiheessa enää jaksanut uskoa, katsoin niitä enemmänkin roolimalleina tai esimerkkeinä. Aloin uskoa placeboon; rukous jumalalle voi hyvinkin auttaa, jos usko on tarpeeksi vahva, mutta se voima tulee ihmisen alitajunnasta eikä ulkopuoliselta jumalalta.
Kuitenkaan en oikein tiennyt vieläkään, oliko kukaan keksinyt vielä uskontoa jonka muottiin minäkin sopisin. Sävelsin kyllä eri pakanauskontoja yhdistellen oman maailmankatsomukseni ja siihen olin melko tyytyväinen, mutta jatkoin silti etsimistä.

Ratkaiseva käänne tapahtui ehkä puolitoista vuotta sitten oikeastaan sattumalta siinä vaiheessa, kun kirjoitin thelema-aiheisia novellintynkiä ja tarvitsin taustatietoja kyseisestä uskonnosta. Haravoimisen aloitin Pakanaverkosta.

Mikäs se siellä sivupalkissa kimmeltelikään. Kyllä vain, diskordianismi.

"Diskordianismi on uskonto, joka on naamioitunut vitsiksi. Tai toisinpäin.
Joistain asioista on vaikea löytää vain yksi puoli. Mitä on diskordianismi?
Diskordianismi on uskonto, jota seuraavat Eris-nimisestä jumalattaresta kiinnostuneet. Miksi he niin tekevät, siinä vasta pähkinä purtavaksi.
Eriksen (jota roomalaiset kutsuivat Discordiaksi) tekemiset ovat vielä mystisempiä ja ennalta-arvaamattomampia kuin ukko Odinin konsanaan, siinä syytä kyllikseen.
Mitä on diskordianismi? Emmietiiä. Mitä on diskordianismi?
Diskordianismi on uskonto, joka on syntynyt joskus ja nykyisin leviää mm. Principia Discordia nimisen teoksen vaikutuksesta ympäri maailmaa.
Mitä on diskordianismi? Diskordianismi on helppo ja sekava uskonto.
Mitä on diskordianismi?
Tähän kirjoitukseen on liitetty vain yksi fnord. Löydätkö sen?"

Loppu on kutakuinkin historiaa. Ensin liitin diskordianismin siihen omaan juttuuni, mutta se mokoma alkoi vallata jatkuvasti enemmän alaa maailmankuvastani, kunnes kaikki säkenöi kultaisia omenoita ja yleistä riemukasta typeryyttä. Se vaikutti yllättävän paljon siihen, minkälainen ihminen nykyään olen, sattui varmaankin kriittiseen vaiheeseen sosiaalista kehitystä. Olin ollut koko ikäni vähän se hiljainen nurkassaistuja, joka lähinnä kuunteli muiden puhumisia, ja muutenkin turhan kyyninen ja angstaava urpo. En osannut puhua tuntemattomille yhtään, miiteissä esimerkiksi. Nykyäänkin, jos paikalla on vaikka joku, joka selkeästi valtaa shown itselleen, en välttämättä paljon avaa suutani, mutta yleensä sählään tätä nykyä aika paljon enemmän kaikkea jännää sosiaalista kanssakäymistä. Huu.

Diskordianismi vapautti minut aika tehokkaasti paineista ja yleisestä stressistä. Sen sijaan, että olisin jatkanut turvallisen sataman etsimistä, päätin että paskat siitä, minä seilaan myrskyssä jos siltä tuntuu, mwahahaa.
Edelleen kuulun kirkkoon, koska en ole jaksanut eroamaan ruveta vielä nyt ja se on muutenkin herttaisen yhdentekevää kun en veroakaan joudu maksamaan. Kaiken lisäksi nyhdän siltä vielä rahaa, koska johdan söpöä pientä kristillistä kerhoa lapsille. Se on toki aika epäreilua niitä pilttejä kohtaan, mutta voin antaa heille paavikortteja kerhoajan ulkopuolella sitten.
Käännän myös parhaillaan Principia Discordiaa suomeksi (mikäs sen hienompaa kuin vaatimattomasti ryhtyä Agricolaksi), mutta sillä projektilla on tapana jämähdellä paikalleen aina parin sivun jälkeen. Perseeseenpotkimista arvostetaan suuresti sen suhteen!

Tällaista. Tervetuloa lämpimästi blogin lukijaksi, toivon ainakin että tällä keinolla saisin hieman enemmän sekä vahvistettua omaa suhdettani diskordianismiin että kenties häikäilemättömästi markkinoitua sitä viattomille sivullisille.