Minähän ainakin toistaiseksi viitsisin elää ikuisesti tai vähintään kunnes avaruudessalentelyteknologia saadaan vastaamaan suunnilleen 1700-luvun merenkäyntiä. Matkat on pitkät ja kestää kauan, ihan varmoja ei olla minne päädytään ja milloin sinne päästään, mutta vahvat mutut on, ja ainakin jonnekin. Tässävälissä sosialisoitaisiin alus ja avaruusrosvoiltaisiin asteroidivyöhykkeeltä Maa-Mars väliä liikennöiviä rahti-aluksia. Hellyeah ja rokkenroll!
Tuosta ei kuitenkaan saa oikein hyvää tarkoitusta elämälle kun toteutumisen todennäköisyys on mitä on. Kryogeniikkaa periaatteessa voisi harkita, mutta kovin nuorena ei viitsisi itseään pakastaa kun ei ole mitään taetta että neljänsadan vuoden päästä ketään kiinostaisi herättää jos se mahdollista olisi. Kovin vanhana ei myöskään kun sitten heräisi jo toinen jalka haudassa ja kuolisi ennenkun mitään ehtisi tehdä.
Kuitenkaan kun mitään siedettävää kuolemanjälkeistä ei oikein ole tämmöiselle tarjolla, jää jäljelle jonkinasteisen mekityksellisyyden luonti ihan itse. Mitä ei tietenkään oikein jaksaisi. Mistä taas seuraa yleistä eksistentiaalista "millään ei ole oikeasti väliä"-angstia. Isossa mittakaavassa ei olekaan. Odottakaa parisataa vuotta, ja teistä ei hyvällä todennäköisyydellä ole muuta kuin hautakivi jäljellä, ja niitäkään nykyisin harvemmin säilötään niin kauaa. Minä tosin preferoisin veneroviota, koska se olisi eeppisen näköinen, tosin lainsäädäntö käsittääkseni tulee jonkinverran vastaan. On se natsimaista tämä poliisivaltiossa eläminen.
"Kaikki mitä teet on tehty, kaikki mitä näet on nähty
kaikki mihin kosketat on monin käsin kosketeltu
Muttei sinun käsilläsi, muttei sinun silmilläsi
muttei sinun sisälläsi ennenkuin on itse tehty"
Tässä tekstissä ei anneta eeppistä paljastusta elämän tarkoituksesta. Minä veikkaisin ettei sellaista ole. Tehkää ja kokekaa niin paljon kun pystytte, ja koittakaa siinä sivussa ollla onnellisia. Minä olen toistaiseksi. Onnettomuuskin on kokemuksena arvokas, eikä taidetta syntyisi ilman tuskaa. Ei syntyisi ilman onneakaan.
maanantai 15. joulukuuta 2008
sunnuntai 14. joulukuuta 2008
Aloitus II
Kun tuo yksi kirjoitti noin paljon uskoomattomia valheita, minäkin ajattelin laittaa omani. Plus minunoma tulee nyt nähtyä ensiksi, lälläslää. :P (tosin jos minä lukisin tämmöistä, aloittaisin silti ensimmäisestä tekstistä. Aloittakaa tekin, tämä kommentoi sitä jossain kohdissa)
Minä joskus kun olin pidemmän aikaa mummolassa totuin rukoilemaan iltarukoukoilemaan, ja olin sitten joskus alayläasteella ja lukion alussa kristitty, parina vuonna olin isosenakin, mikä oli yhtä kakaraa (joka muunmuassa koitti lyödä rautalapiolla jaloille ja muuta mieltäylentävää) lukuunottamatta ihan mukavaa. Jossainvälissä ehkä lukion ykkösen lopulla aloin luisumaan agnostisempaan suuntaan ja jossain välissä huomasin etten oikeastaan usko mihinkään kristinuskon oppeihin, ja aika pieneen osaan sen arvoistakaan. Lähimmäisenrakkaus on jees, mutta toisen posken kääntäminen on minusta aika luonnotonta toimintaa. Jos joku käy lyömään niin turpiin vaan iloisessa yhteishengessä ja toivotaan että se oppii jotain tai paranee ihmisenä sanon minä.
Minullakin oli tuo etsintäaikahäslinki, Asatrústa en innostunut kovin paljoa, paskat me ruotsalaisnorjalaisten jumalia tarvitaan kun omiakin löytyy. Jossain välissä olin suomenuskoinen, välillä LaVeylainen satanisti. Thelema ja muut rituaalimagiahäslingit oli jees ainavälillä, mutta niissä oli ne rituaalit opeteltaviksi, ja ne olisi vaatineet liikaa vaivaa. Diskordianismi on ollut puolittain mukana koska se on hauskaa.
Edelleen LaVeyllä on aikapaljon arvoja jotka minäkin allekirjoitan, mutten ole viitsinyt satanistiksi julistautua kun en kuitenkaan läheskään kaikkea pidä minulle sopivana, ja koska niillä on liikaa organsiaatiota. Käytän edelleen jotain muinaissuomalaisia loitsuja (raudan syntyä lähinnä) mantrana, koska ne auttavat minua keskittymään. Sitä en ole jaksanut miettiä miksi ne auttavat. Diskordianismi on edelleen hauskaa.
Nykyisin otan mitä milloinkin tarvitsen mistä tahdon, ja tykkään että ihmisen on keksittävä joku tarkoitus ettei mene liian angstiseksi, minulla on tämänhetkisenä tarkoituksena se, että kauniit asiat ja esineet on luomisen arvoisia, ja niitä ei maailmassa tule olemaan liikaa. Aikausein budo antaa tarkoitusta elämään, mutta seuran (iaido) tyylisuunnan vaihduttua syksyllä, en ole käynyt kun aikidotreeneissä satunnaisesti. Nytmyös on ilmestynyt taas ihminen joka antaa tarkoitusta. Semmoisia ei ole ollut liikaa.
En tykkää muutamaa poikkeusta lukuunottamatta katsoa telkkaria (Twin Peaks, Farscape, Pasila, muutama elokuva), enkä muutenkaan oikein tykkää siitä, miten helposti ihmismassan saa olemaan väärässä jos joku huutaa sille. Milgram oli jännä tyyppi ja minusta selviti jotain aika olennaista ihmisestä.
Minä joskus kun olin pidemmän aikaa mummolassa totuin rukoilemaan iltarukoukoilemaan, ja olin sitten joskus alayläasteella ja lukion alussa kristitty, parina vuonna olin isosenakin, mikä oli yhtä kakaraa (joka muunmuassa koitti lyödä rautalapiolla jaloille ja muuta mieltäylentävää) lukuunottamatta ihan mukavaa. Jossainvälissä ehkä lukion ykkösen lopulla aloin luisumaan agnostisempaan suuntaan ja jossain välissä huomasin etten oikeastaan usko mihinkään kristinuskon oppeihin, ja aika pieneen osaan sen arvoistakaan. Lähimmäisenrakkaus on jees, mutta toisen posken kääntäminen on minusta aika luonnotonta toimintaa. Jos joku käy lyömään niin turpiin vaan iloisessa yhteishengessä ja toivotaan että se oppii jotain tai paranee ihmisenä sanon minä.
Minullakin oli tuo etsintäaikahäslinki, Asatrústa en innostunut kovin paljoa, paskat me ruotsalaisnorjalaisten jumalia tarvitaan kun omiakin löytyy. Jossain välissä olin suomenuskoinen, välillä LaVeylainen satanisti. Thelema ja muut rituaalimagiahäslingit oli jees ainavälillä, mutta niissä oli ne rituaalit opeteltaviksi, ja ne olisi vaatineet liikaa vaivaa. Diskordianismi on ollut puolittain mukana koska se on hauskaa.
Edelleen LaVeyllä on aikapaljon arvoja jotka minäkin allekirjoitan, mutten ole viitsinyt satanistiksi julistautua kun en kuitenkaan läheskään kaikkea pidä minulle sopivana, ja koska niillä on liikaa organsiaatiota. Käytän edelleen jotain muinaissuomalaisia loitsuja (raudan syntyä lähinnä) mantrana, koska ne auttavat minua keskittymään. Sitä en ole jaksanut miettiä miksi ne auttavat. Diskordianismi on edelleen hauskaa.
Nykyisin otan mitä milloinkin tarvitsen mistä tahdon, ja tykkään että ihmisen on keksittävä joku tarkoitus ettei mene liian angstiseksi, minulla on tämänhetkisenä tarkoituksena se, että kauniit asiat ja esineet on luomisen arvoisia, ja niitä ei maailmassa tule olemaan liikaa. Aikausein budo antaa tarkoitusta elämään, mutta seuran (iaido) tyylisuunnan vaihduttua syksyllä, en ole käynyt kun aikidotreeneissä satunnaisesti. Nytmyös on ilmestynyt taas ihminen joka antaa tarkoitusta. Semmoisia ei ole ollut liikaa.
En tykkää muutamaa poikkeusta lukuunottamatta katsoa telkkaria (Twin Peaks, Farscape, Pasila, muutama elokuva), enkä muutenkaan oikein tykkää siitä, miten helposti ihmismassan saa olemaan väärässä jos joku huutaa sille. Milgram oli jännä tyyppi ja minusta selviti jotain aika olennaista ihmisestä.
Aloitus
Hyvää huomenta. Minulla on tylsää ja muistin, että uhkailin tässä aika kauan sitten Ranmothin kanssa, että alkaisimme sählätä yhteisblogia, joka käsittelisi mitäs muutakaan kuin syvällisiä uskonnollisia teemoja ja olemassaolon yleistä mietiskelyä diskordianistin ja... (ööh, Moth, mikä sinä olet? ;P) näkökulmista. Niinpä tulin tässä kaksi minuuttia sitten siihen tulokseen notta nytpä potkaistaan projekti käyntiin, tai ainakin minä potkaisen.
Omasta uskonnollisesta taustastani voisin sanoa muutaman sanasen tähän alkuun, tuo toinen goblini esittäytyy mahdollisesti sitten kun jaksaa.
Pienenpienenä knääpiönä, melkein kauan kauan sitten ja kaukaisessa galaksissa yritin kovasti olla kristitty. Minut on kastettu luterilaiseen kirkkoon, mutta perheemme ei missään nimessä ollut oikeasti uskonnollinen; isä oli kirkosta eronnut, äitikin lähinnä toisinaan pisti meidät kuuntelemaan joululauluja kirkossa. Vaikuttava tekijä luultavasti oli isoäitini jännine iltarukouksineen ja ylipäänsä kiinnostukseni kaikkeen yliluonnolliseen - olisin minä halunnut keijuihinkin uskoa, mutta Jumala kuulosti ehkä järkevämmältä, tiedä sitten miksi.
Joka tapauksessa, vaikka uteliaisuus kasvoi ennen pitkää syvällisemmäksi merkityksen kaipuuksi ja kristinusko olisi ehkä voinut vastata tähän, en oikein onnistunut ylläpitämään uskoani. En voinut kuitata niitä aukkoja Jobin tapaan toteamalla, että kaikkea ei nyt vaan voi ymmärtää, kyllä se kosminen taustasäteilykin pistettiin sinne vain Jumalan harhautukseksi, että vääräoppiset uskoisivat johonkin alkuräjähdykseen.
Tästä luisuin sitten ennen pitkää etsikkoaikaan, joka kesti ehkä kolme, neljä vuotta. Sen aikana koetin löytää jonkun paremman uskonnon ja palasin välillä tuttujen tulien ääreenkin, mutta mikään ei oikein vaikuttanut oikealta. Buddhalaisuus esimerkiksi oli toki hieno ajatusmaailma, mutta ei se minun omani ollut. Satanismi, wicca ja thelema päätyivät kyllä novellieni rakennusaineeksi, mutta uskonnoksi niistä ei ollut. Ásatrú oli hieno ja muutenkin tyylikäs, mutta se oli jälleen hieman kaukana näkemyksestäni.
Jumaliin en tässä vaiheessa enää jaksanut uskoa, katsoin niitä enemmänkin roolimalleina tai esimerkkeinä. Aloin uskoa placeboon; rukous jumalalle voi hyvinkin auttaa, jos usko on tarpeeksi vahva, mutta se voima tulee ihmisen alitajunnasta eikä ulkopuoliselta jumalalta.
Kuitenkaan en oikein tiennyt vieläkään, oliko kukaan keksinyt vielä uskontoa jonka muottiin minäkin sopisin. Sävelsin kyllä eri pakanauskontoja yhdistellen oman maailmankatsomukseni ja siihen olin melko tyytyväinen, mutta jatkoin silti etsimistä.
Ratkaiseva käänne tapahtui ehkä puolitoista vuotta sitten oikeastaan sattumalta siinä vaiheessa, kun kirjoitin thelema-aiheisia novellintynkiä ja tarvitsin taustatietoja kyseisestä uskonnosta. Haravoimisen aloitin Pakanaverkosta.
Mikäs se siellä sivupalkissa kimmeltelikään. Kyllä vain, diskordianismi.
Loppu on kutakuinkin historiaa. Ensin liitin diskordianismin siihen omaan juttuuni, mutta se mokoma alkoi vallata jatkuvasti enemmän alaa maailmankuvastani, kunnes kaikki säkenöi kultaisia omenoita ja yleistä riemukasta typeryyttä. Se vaikutti yllättävän paljon siihen, minkälainen ihminen nykyään olen, sattui varmaankin kriittiseen vaiheeseen sosiaalista kehitystä. Olin ollut koko ikäni vähän se hiljainen nurkassaistuja, joka lähinnä kuunteli muiden puhumisia, ja muutenkin turhan kyyninen ja angstaava urpo. En osannut puhua tuntemattomille yhtään, miiteissä esimerkiksi. Nykyäänkin, jos paikalla on vaikka joku, joka selkeästi valtaa shown itselleen, en välttämättä paljon avaa suutani, mutta yleensä sählään tätä nykyä aika paljon enemmän kaikkea jännää sosiaalista kanssakäymistä. Huu.
Diskordianismi vapautti minut aika tehokkaasti paineista ja yleisestä stressistä. Sen sijaan, että olisin jatkanut turvallisen sataman etsimistä, päätin että paskat siitä, minä seilaan myrskyssä jos siltä tuntuu, mwahahaa.
Edelleen kuulun kirkkoon, koska en ole jaksanut eroamaan ruveta vielä nyt ja se on muutenkin herttaisen yhdentekevää kun en veroakaan joudu maksamaan. Kaiken lisäksi nyhdän siltä vielä rahaa, koska johdan söpöä pientä kristillistä kerhoa lapsille. Se on toki aika epäreilua niitä pilttejä kohtaan, mutta voin antaa heille paavikortteja kerhoajan ulkopuolella sitten.
Käännän myös parhaillaan Principia Discordiaa suomeksi (mikäs sen hienompaa kuin vaatimattomasti ryhtyä Agricolaksi), mutta sillä projektilla on tapana jämähdellä paikalleen aina parin sivun jälkeen. Perseeseenpotkimista arvostetaan suuresti sen suhteen!
Tällaista. Tervetuloa lämpimästi blogin lukijaksi, toivon ainakin että tällä keinolla saisin hieman enemmän sekä vahvistettua omaa suhdettani diskordianismiin että kenties häikäilemättömästi markkinoitua sitä viattomille sivullisille.
Omasta uskonnollisesta taustastani voisin sanoa muutaman sanasen tähän alkuun, tuo toinen goblini esittäytyy mahdollisesti sitten kun jaksaa.
Pienenpienenä knääpiönä, melkein kauan kauan sitten ja kaukaisessa galaksissa yritin kovasti olla kristitty. Minut on kastettu luterilaiseen kirkkoon, mutta perheemme ei missään nimessä ollut oikeasti uskonnollinen; isä oli kirkosta eronnut, äitikin lähinnä toisinaan pisti meidät kuuntelemaan joululauluja kirkossa. Vaikuttava tekijä luultavasti oli isoäitini jännine iltarukouksineen ja ylipäänsä kiinnostukseni kaikkeen yliluonnolliseen - olisin minä halunnut keijuihinkin uskoa, mutta Jumala kuulosti ehkä järkevämmältä, tiedä sitten miksi.
Joka tapauksessa, vaikka uteliaisuus kasvoi ennen pitkää syvällisemmäksi merkityksen kaipuuksi ja kristinusko olisi ehkä voinut vastata tähän, en oikein onnistunut ylläpitämään uskoani. En voinut kuitata niitä aukkoja Jobin tapaan toteamalla, että kaikkea ei nyt vaan voi ymmärtää, kyllä se kosminen taustasäteilykin pistettiin sinne vain Jumalan harhautukseksi, että vääräoppiset uskoisivat johonkin alkuräjähdykseen.
Tästä luisuin sitten ennen pitkää etsikkoaikaan, joka kesti ehkä kolme, neljä vuotta. Sen aikana koetin löytää jonkun paremman uskonnon ja palasin välillä tuttujen tulien ääreenkin, mutta mikään ei oikein vaikuttanut oikealta. Buddhalaisuus esimerkiksi oli toki hieno ajatusmaailma, mutta ei se minun omani ollut. Satanismi, wicca ja thelema päätyivät kyllä novellieni rakennusaineeksi, mutta uskonnoksi niistä ei ollut. Ásatrú oli hieno ja muutenkin tyylikäs, mutta se oli jälleen hieman kaukana näkemyksestäni.
Jumaliin en tässä vaiheessa enää jaksanut uskoa, katsoin niitä enemmänkin roolimalleina tai esimerkkeinä. Aloin uskoa placeboon; rukous jumalalle voi hyvinkin auttaa, jos usko on tarpeeksi vahva, mutta se voima tulee ihmisen alitajunnasta eikä ulkopuoliselta jumalalta.
Kuitenkaan en oikein tiennyt vieläkään, oliko kukaan keksinyt vielä uskontoa jonka muottiin minäkin sopisin. Sävelsin kyllä eri pakanauskontoja yhdistellen oman maailmankatsomukseni ja siihen olin melko tyytyväinen, mutta jatkoin silti etsimistä.
Ratkaiseva käänne tapahtui ehkä puolitoista vuotta sitten oikeastaan sattumalta siinä vaiheessa, kun kirjoitin thelema-aiheisia novellintynkiä ja tarvitsin taustatietoja kyseisestä uskonnosta. Haravoimisen aloitin Pakanaverkosta.
Mikäs se siellä sivupalkissa kimmeltelikään. Kyllä vain, diskordianismi.
"Diskordianismi on uskonto, joka on naamioitunut vitsiksi. Tai toisinpäin.
Joistain asioista on vaikea löytää vain yksi puoli. Mitä on diskordianismi?
Diskordianismi on uskonto, jota seuraavat Eris-nimisestä jumalattaresta kiinnostuneet. Miksi he niin tekevät, siinä vasta pähkinä purtavaksi.
Eriksen (jota roomalaiset kutsuivat Discordiaksi) tekemiset ovat vielä mystisempiä ja ennalta-arvaamattomampia kuin ukko Odinin konsanaan, siinä syytä kyllikseen.
Mitä on diskordianismi? Emmietiiä. Mitä on diskordianismi?
Diskordianismi on uskonto, joka on syntynyt joskus ja nykyisin leviää mm. Principia Discordia nimisen teoksen vaikutuksesta ympäri maailmaa.
Mitä on diskordianismi? Diskordianismi on helppo ja sekava uskonto.
Mitä on diskordianismi?
Tähän kirjoitukseen on liitetty vain yksi fnord. Löydätkö sen?"
Loppu on kutakuinkin historiaa. Ensin liitin diskordianismin siihen omaan juttuuni, mutta se mokoma alkoi vallata jatkuvasti enemmän alaa maailmankuvastani, kunnes kaikki säkenöi kultaisia omenoita ja yleistä riemukasta typeryyttä. Se vaikutti yllättävän paljon siihen, minkälainen ihminen nykyään olen, sattui varmaankin kriittiseen vaiheeseen sosiaalista kehitystä. Olin ollut koko ikäni vähän se hiljainen nurkassaistuja, joka lähinnä kuunteli muiden puhumisia, ja muutenkin turhan kyyninen ja angstaava urpo. En osannut puhua tuntemattomille yhtään, miiteissä esimerkiksi. Nykyäänkin, jos paikalla on vaikka joku, joka selkeästi valtaa shown itselleen, en välttämättä paljon avaa suutani, mutta yleensä sählään tätä nykyä aika paljon enemmän kaikkea jännää sosiaalista kanssakäymistä. Huu.
Diskordianismi vapautti minut aika tehokkaasti paineista ja yleisestä stressistä. Sen sijaan, että olisin jatkanut turvallisen sataman etsimistä, päätin että paskat siitä, minä seilaan myrskyssä jos siltä tuntuu, mwahahaa.
Edelleen kuulun kirkkoon, koska en ole jaksanut eroamaan ruveta vielä nyt ja se on muutenkin herttaisen yhdentekevää kun en veroakaan joudu maksamaan. Kaiken lisäksi nyhdän siltä vielä rahaa, koska johdan söpöä pientä kristillistä kerhoa lapsille. Se on toki aika epäreilua niitä pilttejä kohtaan, mutta voin antaa heille paavikortteja kerhoajan ulkopuolella sitten.
Käännän myös parhaillaan Principia Discordiaa suomeksi (mikäs sen hienompaa kuin vaatimattomasti ryhtyä Agricolaksi), mutta sillä projektilla on tapana jämähdellä paikalleen aina parin sivun jälkeen. Perseeseenpotkimista arvostetaan suuresti sen suhteen!
Tällaista. Tervetuloa lämpimästi blogin lukijaksi, toivon ainakin että tällä keinolla saisin hieman enemmän sekä vahvistettua omaa suhdettani diskordianismiin että kenties häikäilemättömästi markkinoitua sitä viattomille sivullisille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)